Epäonnistuminen

Tässä tämä lupaamani epäonnistumis-ajatus kera eilen otetun kuvan. Tämän ajatuksen takana on muun muassa seuraavan laisia pohdintoja: Jos ja kun jokainen meistä epäonnistuu tuon tuostakin jossain asioissa, niin miksi se epäonnistuminen on sitten niin kamalaa. Itse lukeudun ihmisiin, jotka vaativat itseltään paljon ja vielä vähän enemmänkin ja epäonnistuminen ei tule kyseeseen, vaikka niitäkin on joutunut sietämään. Siitä huolimatta ja varmaankin juuri siksi, kammoan tehdä asioita, jotka ovat osa minua, julkisesti. Muunmuassa näiden ajatusten ja kuvien julkaisu teettää kovasti tuskaa sen vuoksi etten halua vaikuttaa typerältä ja julkaista onnettomia kuvia yhdessä tyhmien ajatusten. Olen kuitenkin ottanut tässä taistelijan asenteen, vaikka tämä on äärettömän pelottavaa, niin ilman sitä en voi oppia. Vaikka saisin nenilleni niin tietäisimpä ainakin missä mennään. 

Totuushan on siis se että sen kamalammalta epäonnistuminen tuntuu, mitä tärkeämmästä asiasta itselle on kyse. Mikä sitten siinä epäonnistumisessa on niin kamalaa? Pistääkö tässä esiin lapsuuden mahdolliset pelot siitä että luokan rääväsuu nauraa päin naamaa, vai se että menettää omat kasvonsa. Luulenpa että harvemmin kukaan enää aikuisena nauraa toisen epäonnistumiselle. Itseanalyysini on tässä kohden tuottanut tulosta, ja olen tullut siihen tulokseen, että pahinta on se kun täytyy myöntää itselle ettei ehkä olekaan täydellinen ja virheetön. Vaikka tietenkin sekin sattuu että muut näkee oman "huonouden", mutta pahinta se kuitenkin taitaa olla myöntää itselle. 

Tästä aiheesta näköjään syntyisi tekstiä vaikka kuinka paljon, mutta huomaan että aika sekavasti ilmaistuna. Jätän sen kuitenkin tähän sillä se sopii mainiosti aiheeseen. :) En jaa kaikkea pohdintaa täällä, mutta toivottavasti edelläoleva teksti herätti ajattelemaan omalta kannalta asiaa.

Hyväksytäänhän oma vajavaisuus ja tehdään asioita täydellä sydämellä epäonnistumisenpelosta huolimatta.