Omalla kohdalla huomaa liian monesti, että syystä tai toisesta lykkää joidenkin asioiden sanomista, kertomista. Aina ei ole tarpeen edes sanoa asioita jos ne satuttavat kuulijaa. Tällä ajatuksella haen kuitenkin esimeksiksi sitä hetkeä kun jättää sanomatta jotain kaunista toiselle vain sen vuoksi että tilanne menee vain ohitse eikä saa sanottua. Tällaisia tilanteita voi olla esimerkiksi itselle tärkeän ihmisen kehuminen ja kiittäminen vain sen vuoksi että hän on olemassa. Joskus voi myös jäädä harmittamaan ettei koskaan kertonut ihmiselle, jota kohtaan tunsi/tuntee syviä tunteita. Tietenkin on myös monia syitä olla sanomatta tiettyjä asioita, mutta lopulta, kun löytää oikeat sanat, en usko että omien ainakaan myönteisten tunteiden kertominen satuttaa ketään, päin vastoin. Näissä tapauksissa voi jäädä harmittamaan tekemättä jättäminen, kun lopulta huomaa olevan myöhäistä tehdä asialle jotain.
Kehuja ja positiivisia asioita me suomalaiset sanomme toisillemme mielestäni liian vähän. Jos on aihetta kehua, niin kehu ja kiitä, toiselle tulee siitä varmasti hyvä mieli. Ja itsellekin tulee, kun sai sanotuksi. Jotkut kehut jäävät lisäksi muistiin vuosikausiki ja ilahduttavat siten aikojenkin jälkeen.
VastaaPoistaJa kehuista puheen ollen, kaunis simpukkakuva postauksessasi...=)
Kiitos!:) Näemmä vuoroin vieraissa. Olen samaa mieltä tuosta kehuista, en tiedä onko se yleinen ihmisten piirre vai suomalaisuuden piikkiin menevä asia, mutta kehuja jaellaan liika vähän. Liene jotain perua vanhalla ajatuksella jonka mukaan parempi olla kehumatta liikoja ettei kehuttava ylpisty liikaa.
PoistaOma kokemus tosin on osoittanut että harvoin siitä ylpistyy vaan kehumalla saa hyvän kasvamaan ja siirtymään eteenpäin. Me ihmiset nimittäin ollaan eräänlaisia peilejä, meistä heijastuu meihin heijastettu tunne. Toki itse voi vaikuttaa siihen vastaako pahaan pahalla vai hyvällä, mutta ensin se vaatii tiedostamista.